Anoppini Lillan jäädessä leskeksi vuonna 2006 on hän siitä asti ruinannut Lolaa itselleen. Ajatuskin tuntui ihan kamalta, minäkö antaisin koirani pois! Anopit osaavat olla todella ovelia tapauksia. Aluksi Lola meni anoppilaan yhdeksi yöksi, kun yksinäistä anoppia pelotti yksinolo suuressa talossa. Pikkuhiljaa huomasin, että Lolahan viettää enemmän aikaa Lillan luona, kuin kotona. Lilla rakastaa ja jumalio Lolaa. Hänestä koira on maailman kaunein ja viisain. Anopilla on "yksi" ikävä tapa, hän syöttää koiraa koko ajan, tai ainakin minusta tuntuu siltä. Lolalta on poistettu kohtu kesällä -07 minkä vuoksi olen erittäin tarkka, ettei painoa pääsisi kertymään sille liikaa. Tiukka kädenvääntö anopin kanssa on pikkuhiljaa tuottanut tulosta ja Lilla ymmärtää, että Lola rakastaa häntä, vaikka herkkupaloja ei olekaan jatkuvasti tarjolla. Niinä päivinä, kun Lola on täysihoidossa anoppilassa tunnen itseni todella huonoksi ihmiseksi. Iltaisin töiden jälkeen ajamme Jalkarantaan, jonne meiltä on n. 4 km ja haemme Lolan mukaan lenkille. Kaikkein pahimmalta tuntuu se, kun Lola ei aina halua lähteä meidän kanssa kotiin. Kutsun koiraa sanonen, että lähdetään kotiin,  jolloin se katsoo samantien anoppia anovasti. Olemmeko me noin kamalia ihmisiä, ettei koirakaan halua lähteä omaan kotiin kanssamme. Olisittepa nähneet anopin ilmeen, kun Lola päättää jäädä hänen luokseen. Olen mustis. Onneksi on päiviä, jolloin anoppi ei voi koiraa pitää ja silloin saan oman koirani kotiin. Olisittepa vastaavasti nähneet minun ilmeeni, kun anoppi tuli hakemaan Lolaa, eikä Lolaa huvittanutkaan lähteä anopin matkaan. Olin niin onnellinen ja samalla ymmärsin, että koirani yhteishuoltajuus anopin kanssa voi toimia ihan mukavasti ja että koirani rakastaa meitä molempia.